Italia on nyt sitten nähty, ainakin osa pohjoisesta Italiasta.
Keskiviikon iltapuhteena varasin meille viimeisen yön hotelliksi tutun Novotel Milan Malpensa Airportin huoneen. Lähdettiin aamusella jo Gardan toisesta yöpaikasta ja käytiin nakkaamassa kamat lentokenttähotellille. Sitten oli paljon aikaa ja vähän tekemistä, joten keksittiin ihan itse sitä tekemistä.
Ensin suhattiin lentokentän länsipuolella olevaan eläinpuistoon, siellä oli lähes sama kattaus elukoita kuin aiemmassakin eläinpuistossa: eli tiikeriä, virtahepoista, kaiken maailman sarvekkaita ja sitten sarvikuonoja ihan autojen seassa! Eikö ne pirulaiset ole aika väkivaltaisia veikkosia? Ei paljon tehnyt mieli ikkunaa avata kuvatakseen niitä, vaan paineltiin hipihiljaa hiipimällä pikapikaa ohi. Tietysti ikkunan takana surisevat miljoonat kärpäset, ampparit ja paarmat myös kannustivat pitämään luukut kiinni.
Leijonahäkissä mua tuppasi hieman pelottamaan kun leijona lähti tien vierestä kävelemään suoraan kohti. Vaikka välissä oli auton ikkuna, niin silti se onnistui säikäyttämään tämän mamman pahanpäiväisesti pelkästään katsomalla kohti. Ihan vähän karun väriset silmät on leijonalla, enkä todellakaan tahtoisi nähdä niitä enää toista kertaa noin liki.
Eläinpuiston yhteydessä oli huvipuistokin. Käveleskeltiin siellä (sen mitä pulunpelkääjältä pystyimme) hetken aikaa ja sitten ajateltiin pyörähtää vessassa ja aloittaa ajelu. Kaksi sanaa: hyi hitto. Onneksi invavessassa oli oikean korkuinen posliinipytty. Äkkiä. Pois. Nyt tiedän, miksi tuo huvipuisto ei ole tripadvisorin huippulistoilla.
Ajateltiin ihan nopsaan pyörähtää Como-järvellä kun kerran oltiin hoodeilla. Tuohan on niitä kuuluisia viimeisiä sanoja. Löydettiin me Comolle - eli tavoite saavutettiin. Mutta kaupungista oli käytännössä melkein mahdoton päästä pois ruuhka-aikaan. Ihan oikeasti, me pyörittiin varmaan kaksi tuntia kaupungissa ennen kuin löydettiin reitti ulos ja naapurikaupunkiin syömään pikaruokaa. Ärh.
Sen jälkeen oli jo sama haalautua kämpille, kasata matkalaukut (me ollaan varmasti maailman ainoat matkalaiset joilla on palatessa vähemmän tavaraa kuin lähtiessä), nukkua viimeinen yö Italiassa ja lentää kotiin.
Rattaat jäi taas jonnekin matkan varrelle, mutta ne kotiutuivat perjantaina.
Reissusta jäi muhkean luottokorttilaskun lisäksi paljon muistoja. Italialaiset on ihan kahjoja auton ratissa, mutta kun nille annetaan polkupyörä alle, niin se pienikin itsesuojeluvaiston haiven katoaa. Puhumattakaan siitä, että Riminilla sähköpyörätuolit rullasivat ajokaistoilla - huolettomia kilometrejä vaan. Vilkun käyttäminen on ihan turhaa hommaa tai jos sitä käytetään, niin se jätetään vilkuttamaan vartiksi. Lähdepä siinä ohittamaan rekkaa moottoritiellä kun se on viimeiset kymmenen minuuttia vilkuttanut vasemmalle. Rekkakuskit ovat paljon parempia kuin kotimaassamme, koska niillä vedetään surutta yli satasta motarilla (vai olisikohan meidän holhousyhteiskunnallamme jotain tekemistä tämän asian kanssa?). Italialaiseen tyyliin ruuhkassa eteneminen; jos et ole varma kummalla kaistalla liikenne vetää paremmin, voit aina ajaa näiden kaistojen välissä. Kohteliaita autoilijoita löytyy enemmän kuin Suomessa, ruuhkassa vetoketju-systeemi toimii rampeissa ja risteyksissä. Mutta myös niitä rattiraivoajia ja tyyttäilijöitä on paljon. Kännykässä nämä jaarittelevat ratin takana ihan samaan tapaan kuin mekin. Puhelin ei kuitenkaan ole korvalla vaan kaiuttimella ja siihen huudetaan samalla huitoen.
Paikkakuntien nimistä parhaiten mieleen jäi Madonuccia - sillä hetkellä se osui nauruhermoon. Ihme kyllä, lähes jokaisessa kaupungissa on yksi huomattavasti muita korkeampi rakennus. Marbellassa se oli asuintalo, mutta lähes jokaisessa kaupungissa jossa majailimme tai jonka ohi ajoimme, oli aina yksi paikka ylitse muiden.
Fattoria Pianetti oli eittämättä yksi karuimmista hotellikokemuksista meidän historiassa mutta jälkeenpäin sillekin on naurettu. Kyllähän bideen ja poreammeen helposti sekoittaa keskenään huoneen mukavuuksista kertoessa. Ja ranskalaisen parvekkeen edessä oleva hyttysverkkohan tarkoittaa, että huoneessa on kalustettu yksityinen parveke. No, täytyy reklamoida hotels.comia jahka jaksaa. Ei heilläkään ole mitään kiirettä vastaamaan niihin valituksiin.
Kotimatka sujui suunnitelmien mukaan. Milanon kentältä lähdettiin aikataulussa, juniori nukkui melkein koko lennon Suomeen. Helsingin kentällä paineltiin tuli perälaudassa suoraan koneesta portille ja päästiin koneeseen silloin kun taululla luki: viimeinen kuulutus. Oulussa odotti ukki auton kanssa ja ihana kotisauna. Nappula laitettiin mummokerhoon yökylään ja siitä lähtien on pyykkikone laulanut punaisena.
Nyt on aika rauhoittua juhannuksen viettoon ja siihen, että seuraava vapaapäivä on joskus syyskuun lopussa. Hiphei, onneksi ei tule tekemisen puute.
perjantai 19. kesäkuuta 2015
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
Gardalla ja sen ulkopuolella
OMG! Tämähän loppuu ihan pian, eikä me olla vielä ehditty nähdä kaikkea. Ehkä.
Paitsi että ihanaa! Kohta päästään kotiin! Oma tyyny ja peitto (ja ilmeisesti räntää juhannusviikolla ja kasa laskuja odottamassa). Reissussa rähjääntyy, se on ihan tosi. Vilkaisin vahingossa tänään itseäni peilistä kun hotellin respan avulias rouva johdatteli meitä huoneeseen. Ei ollut kaunis näky siellä toisella puolella, ei ollenkaan. Paidassa on ikitahroja (vaikka se on minun "hyvä" paita), silmäpussit on turpeat, poskissa on punaa sellaisissa paikoissa joihin se ei kuuluisi, me haistaan varmaan aika mielenkiintoiselle silkan sappisaippuan voimilla pestyissä vaatteissamme ja tyttösellä on alkanut taas nenä vuotamaan.
Mutta täällähän sitä vaan ollaan. Gardan länsirannalla, vesi näkyy parvekkeelta ja huoneistossa on kaikki kohdallaan.
Tänään ohjelmassa oli ajelu Gardan ympäri. Koska minä luotan internetin totuuteen, teimme pikkuriikkisen muutoksen reittisuunnitelmaan. Järven itäreuna painettiin pitkin moottoritietä - juu oli tosi nopeaa jonottaa tietyömaan takia.. Maisemat olivat sellaisia kuin ne moottoriteiden varsilla on, eli nätimpää versiota Norjasta. Vuoret näyttää äkkiseltään olevan samankorkuisia kuin Norjassa, mutta huomattavasti vehreämpiä.
Järven pohjoispäässä hyppäsimme pikkuteille ja maisemat paranivat kertalaakista. Sieltä matkan varrelta löytyi monta suloista pikkukylää odottamassa pohjoismaisia tutkimusmatkailijoita. Tämä ilmeisesti on saksalaisten suosima paikka, koska joka paikassa meille tarjotaan englannin sijasta saksan kieltä ja osa liikennemerkeistäkin on sekä italiaksi että saksaksi. Harmi vaan, etten minä puhu saksaa.. Puolisohan on mykkä lähes kaikilla tunnetuilla kielillä.
Ruokapolitiikka jäi tänään vähän köykäiseksi: hotellin aamupalan jälkeen jossain lähikylässä eksoottinen big mac ja illaksi mikroruokaa lähikaupasta. Reissubudjetti on nyhdetty jo niin kuiviin, että täytyy laskeskella jo tekemisiään, ettei taalarit lopu ennen moottoriteitä. Alunperinkin me lähdettiin kohtalaisen kevyellä budjetilla tähän reissuun, eikä olla hummattu mihinkään kovin suuria määriä. Olen ostanut itselleni yhden paidan (joka nyt on tuhrittu tomaattikastikkeeseen joka tuskin lähtee vanishilla pois), Paz on ollut samaa sarjaa kanssani, eli yksi paita ja yhdet farkut. Beibi on saanut leluja sieltä ja täältä ja vaatetta vähän joka kulmalta, mutta hänen kulutusta ei lasketa. Käytännössä käteinen raha on mennyt ruokaan ja tietulleihin ja jäätelöön ja tupakkaan ja ruokakauppoihin. Hotellit ja tankkaukset on tähän saakka hoidettu korteilla, eikä niissäkään ole ihan rajaton luottomahdollisuus. Mutta pitkästi alle satasen keskimääräisellä päiväbudjetilla (poislukien hotellit, kallein yö on ollut 129,- ja halvin tämä yö, vain vähän yli 40,- kiitos hotels.comin rewardsien) on selvitty. Ja jos olisi alkanut alusta asti tarkkailemaan jokaista penniä, niin varmasti oltais selvitty vielä kevyemmälläkin. Mutta toisaalta, kyllä töiden takia on laiminlyöty sekä perhe- että muu sosiaalinen elämä, että joskus saadaan olla ihan omalla sakilla ja kaukana tutuista kuvioista.
PS. Kylmä! Täällä ei ole kuin 21 astetta ulkona auringon laskettua ja ukonilman pauhatessa. Eka paikka jossa jouduttiin sammuttamaan ilmastointi. Mitenhän sitä kotona pärjää seitsemässä asteessa?
Paitsi että ihanaa! Kohta päästään kotiin! Oma tyyny ja peitto (ja ilmeisesti räntää juhannusviikolla ja kasa laskuja odottamassa). Reissussa rähjääntyy, se on ihan tosi. Vilkaisin vahingossa tänään itseäni peilistä kun hotellin respan avulias rouva johdatteli meitä huoneeseen. Ei ollut kaunis näky siellä toisella puolella, ei ollenkaan. Paidassa on ikitahroja (vaikka se on minun "hyvä" paita), silmäpussit on turpeat, poskissa on punaa sellaisissa paikoissa joihin se ei kuuluisi, me haistaan varmaan aika mielenkiintoiselle silkan sappisaippuan voimilla pestyissä vaatteissamme ja tyttösellä on alkanut taas nenä vuotamaan.
Mutta täällähän sitä vaan ollaan. Gardan länsirannalla, vesi näkyy parvekkeelta ja huoneistossa on kaikki kohdallaan.
Tänään ohjelmassa oli ajelu Gardan ympäri. Koska minä luotan internetin totuuteen, teimme pikkuriikkisen muutoksen reittisuunnitelmaan. Järven itäreuna painettiin pitkin moottoritietä - juu oli tosi nopeaa jonottaa tietyömaan takia.. Maisemat olivat sellaisia kuin ne moottoriteiden varsilla on, eli nätimpää versiota Norjasta. Vuoret näyttää äkkiseltään olevan samankorkuisia kuin Norjassa, mutta huomattavasti vehreämpiä.
Järven pohjoispäässä hyppäsimme pikkuteille ja maisemat paranivat kertalaakista. Sieltä matkan varrelta löytyi monta suloista pikkukylää odottamassa pohjoismaisia tutkimusmatkailijoita. Tämä ilmeisesti on saksalaisten suosima paikka, koska joka paikassa meille tarjotaan englannin sijasta saksan kieltä ja osa liikennemerkeistäkin on sekä italiaksi että saksaksi. Harmi vaan, etten minä puhu saksaa.. Puolisohan on mykkä lähes kaikilla tunnetuilla kielillä.
Ruokapolitiikka jäi tänään vähän köykäiseksi: hotellin aamupalan jälkeen jossain lähikylässä eksoottinen big mac ja illaksi mikroruokaa lähikaupasta. Reissubudjetti on nyhdetty jo niin kuiviin, että täytyy laskeskella jo tekemisiään, ettei taalarit lopu ennen moottoriteitä. Alunperinkin me lähdettiin kohtalaisen kevyellä budjetilla tähän reissuun, eikä olla hummattu mihinkään kovin suuria määriä. Olen ostanut itselleni yhden paidan (joka nyt on tuhrittu tomaattikastikkeeseen joka tuskin lähtee vanishilla pois), Paz on ollut samaa sarjaa kanssani, eli yksi paita ja yhdet farkut. Beibi on saanut leluja sieltä ja täältä ja vaatetta vähän joka kulmalta, mutta hänen kulutusta ei lasketa. Käytännössä käteinen raha on mennyt ruokaan ja tietulleihin ja jäätelöön ja tupakkaan ja ruokakauppoihin. Hotellit ja tankkaukset on tähän saakka hoidettu korteilla, eikä niissäkään ole ihan rajaton luottomahdollisuus. Mutta pitkästi alle satasen keskimääräisellä päiväbudjetilla (poislukien hotellit, kallein yö on ollut 129,- ja halvin tämä yö, vain vähän yli 40,- kiitos hotels.comin rewardsien) on selvitty. Ja jos olisi alkanut alusta asti tarkkailemaan jokaista penniä, niin varmasti oltais selvitty vielä kevyemmälläkin. Mutta toisaalta, kyllä töiden takia on laiminlyöty sekä perhe- että muu sosiaalinen elämä, että joskus saadaan olla ihan omalla sakilla ja kaukana tutuista kuvioista.
PS. Kylmä! Täällä ei ole kuin 21 astetta ulkona auringon laskettua ja ukonilman pauhatessa. Eka paikka jossa jouduttiin sammuttamaan ilmastointi. Mitenhän sitä kotona pärjää seitsemässä asteessa?
Imolan ihmettelyä
Rimini jäi taakse haikein mielin. Se oli kelpo lomapaikka ja toivottavasti pääsen sinne vielä uudestaan. Moottoritietä nielevä citroen kuljetti meidät lähes yhtä soittoa tunnin verran ennen kuin hoksattiin, että perhana - Imolahan sattui matkan varrelle - eli formulalomat jatkaa.
Imolan rata löytyi - ei kiitoksia gps:lle - ja sieltä museo. Koska museon etuoven vieressä oli kuva meillä asuvan miehen suuresta idolista, Ayrton Sennasta, niin painelimme museoon. Paitsi ettei sen ovi ollut auki vaikka aukioloaikaakin oli melkein kolme varttia jäljellä (taas yksi asia josta huomaa, ettei nyt ole high season). Kun sitten rouvasihminen ryntäsi avaamaan oven ja selitti, ettei sitä tuulen takia voi pitää auki, pääsimme kuiten sisälle rakennukseen. Pääsymaksu oli vitosen nupilta meiltä kahdelta ja beibi pääsi siivellä sisään. Eikä siellä museossa ollut mitään mielenkiintoista katsottavaa. Tämä on tietysti ihan puolueellinen mielipide, mutta ketä kiinnostaa mennä katsomaan vanhoja kilpapolkupyöriä Imolan F1-radan museoon? Mutta vessat siellä oli - ja jo pelkästään niiden takia kannatti maksaa.
Pyörimme vielä jonkun aikaa radan ympäristössä ja ihmettelimme muun maailman menoa. Miten voi olla, että tuollainen, kohtalaisen äänekäs urheilumuoto saa pitää kekkereitään lähes keskellä kaupunkia? Suomessa ei ikunakuunanakuna voisi käydä niin, että autourheiluradan keskellä on ihan pysyvää asutusta eivätkä ne ihmiset näyttäneet mitenkään erityisen kärsiviltä vaikka joutuvatkin sitä meteliä kuuntelemaan ehkä jopa kolme päivää vuodesta.. Kyllä menisi Suomessa oikeuslaitos tukkoon valituksista jos joku kuvittelisi tuovansa päriseviä moottoreita sataa kilometriä lähemmäs ihmisasutusta.
Mutta muualla maailmassa on muun maailman lait ja säännöt, eikä minusta ole muuttamaan niitä tai oman maani lakeja. Matka jatkui kohti tarunhohtoista Gardaa.
Navigaattorin järjestämät käytännön pilat jaksaa naurattaa - jälkikäteen. Sillä hetkellä, kun rymistellään kinttupolulla viiniviljelysten keskellä ja pelätään, minkä nurkan takaa isäntä itse tulee pumppuhaulikon kanssa vastaan, ei pahemmin jaksa naurattaa. Mutta maanantain hotelli löytyi myös vähän innovatiivisemman reittivalinnan takia (tai siitä huolimatta). Männä yön olimme Parc hotellissa Gardan kartalla katsottuna oikeassa alakulmassa.
Respan mamman antamatta jättämien ohjeiden perusteella emme löytäneet koko huonetta aluksi, vaan minun piti käydä kelaamassa vauhtia tiskiltä ennen kuin ymmärsimme, että parilliset huoneet on eri siivessä kuin parittomat numerot.. Onhan se tietysti ihanan helppoa raahata mukanaan 60kg matkatavaroita, 10 kg ruokatarvikkeita, reilut 15kg kiukkuista tyttöä ja kahta nälkäkärtyistä punanahkaa pitkin poikin hotellia..
Järveä ei golf-hotellilta näkynyt, eikä oikeastaan paljon muutakaan, niin ajattelimme käydä pikaisesti kyläkaupassa hakemassa nilkille mehua ja sitten tulla hotellille illalliselle. Kolmisen tuntia myöhemmin palasimmekin, käytiin vähän katselemassa lähimaisemia ja nappaamassa pari kuvaa järvestä.
Hotellihuone oli iso ja viileä. Lisäksi yksi ravintola mainosti take away-annoksia, joten ajattelimme käydä nappaamassa pastat ja pizzat huoneeseen ja napostella niitä siellä ihan kaikessa rauhassa. No ei onnistunut se ihan niin, ilmeisesti meidän olisi pitänyt tilata ne ruoat suoraan huoneesta käsin eikä suinkaan mennä itse ravintolaan tivaamaan apetta. Tätähän ei tietysti kerrottu huoneessa olevassa menussa.. Minulla paloi hihat. Oli väsy ja ketutus. Mutta kun hotellin toisen ravintolan buffettiin olisi nilkistäkin pitänyt maksaa 18 euroa ja sinne meni sisään juuri ennen meitä pari joukkuetta juniorijalkapalloilijoita, piti allekirjoittaneen niellä kiukku ja palata alkuperäiseen paikkaan. Tarjoilu oli hidasta eikä ruoassakaan ollut kehumista, mutta maha täyttyi ja se oli tarkoituskin.
Sen jälkeen olimme koko porukka kypsiä kylpyyn (jee! Amme kylppärissä!) sekä unten maille. Tosin nappulan nukahtamisen jälkeen istuimme isänsä kanssa parvekkeella ja varasimme seuraavan yön hotellin saman järven rannalta, mutta länsipuolelta, nautimme proseccoa ja katselimme hiljaista iltaa lomakylässä.
Ps. tämäkään maanantai ei tuntunut maanantailta. =)
Imolan rata löytyi - ei kiitoksia gps:lle - ja sieltä museo. Koska museon etuoven vieressä oli kuva meillä asuvan miehen suuresta idolista, Ayrton Sennasta, niin painelimme museoon. Paitsi ettei sen ovi ollut auki vaikka aukioloaikaakin oli melkein kolme varttia jäljellä (taas yksi asia josta huomaa, ettei nyt ole high season). Kun sitten rouvasihminen ryntäsi avaamaan oven ja selitti, ettei sitä tuulen takia voi pitää auki, pääsimme kuiten sisälle rakennukseen. Pääsymaksu oli vitosen nupilta meiltä kahdelta ja beibi pääsi siivellä sisään. Eikä siellä museossa ollut mitään mielenkiintoista katsottavaa. Tämä on tietysti ihan puolueellinen mielipide, mutta ketä kiinnostaa mennä katsomaan vanhoja kilpapolkupyöriä Imolan F1-radan museoon? Mutta vessat siellä oli - ja jo pelkästään niiden takia kannatti maksaa.
Pyörimme vielä jonkun aikaa radan ympäristössä ja ihmettelimme muun maailman menoa. Miten voi olla, että tuollainen, kohtalaisen äänekäs urheilumuoto saa pitää kekkereitään lähes keskellä kaupunkia? Suomessa ei ikunakuunanakuna voisi käydä niin, että autourheiluradan keskellä on ihan pysyvää asutusta eivätkä ne ihmiset näyttäneet mitenkään erityisen kärsiviltä vaikka joutuvatkin sitä meteliä kuuntelemaan ehkä jopa kolme päivää vuodesta.. Kyllä menisi Suomessa oikeuslaitos tukkoon valituksista jos joku kuvittelisi tuovansa päriseviä moottoreita sataa kilometriä lähemmäs ihmisasutusta.
Mutta muualla maailmassa on muun maailman lait ja säännöt, eikä minusta ole muuttamaan niitä tai oman maani lakeja. Matka jatkui kohti tarunhohtoista Gardaa.
Navigaattorin järjestämät käytännön pilat jaksaa naurattaa - jälkikäteen. Sillä hetkellä, kun rymistellään kinttupolulla viiniviljelysten keskellä ja pelätään, minkä nurkan takaa isäntä itse tulee pumppuhaulikon kanssa vastaan, ei pahemmin jaksa naurattaa. Mutta maanantain hotelli löytyi myös vähän innovatiivisemman reittivalinnan takia (tai siitä huolimatta). Männä yön olimme Parc hotellissa Gardan kartalla katsottuna oikeassa alakulmassa.
Respan mamman antamatta jättämien ohjeiden perusteella emme löytäneet koko huonetta aluksi, vaan minun piti käydä kelaamassa vauhtia tiskiltä ennen kuin ymmärsimme, että parilliset huoneet on eri siivessä kuin parittomat numerot.. Onhan se tietysti ihanan helppoa raahata mukanaan 60kg matkatavaroita, 10 kg ruokatarvikkeita, reilut 15kg kiukkuista tyttöä ja kahta nälkäkärtyistä punanahkaa pitkin poikin hotellia..
Järveä ei golf-hotellilta näkynyt, eikä oikeastaan paljon muutakaan, niin ajattelimme käydä pikaisesti kyläkaupassa hakemassa nilkille mehua ja sitten tulla hotellille illalliselle. Kolmisen tuntia myöhemmin palasimmekin, käytiin vähän katselemassa lähimaisemia ja nappaamassa pari kuvaa järvestä.
Hotellihuone oli iso ja viileä. Lisäksi yksi ravintola mainosti take away-annoksia, joten ajattelimme käydä nappaamassa pastat ja pizzat huoneeseen ja napostella niitä siellä ihan kaikessa rauhassa. No ei onnistunut se ihan niin, ilmeisesti meidän olisi pitänyt tilata ne ruoat suoraan huoneesta käsin eikä suinkaan mennä itse ravintolaan tivaamaan apetta. Tätähän ei tietysti kerrottu huoneessa olevassa menussa.. Minulla paloi hihat. Oli väsy ja ketutus. Mutta kun hotellin toisen ravintolan buffettiin olisi nilkistäkin pitänyt maksaa 18 euroa ja sinne meni sisään juuri ennen meitä pari joukkuetta juniorijalkapalloilijoita, piti allekirjoittaneen niellä kiukku ja palata alkuperäiseen paikkaan. Tarjoilu oli hidasta eikä ruoassakaan ollut kehumista, mutta maha täyttyi ja se oli tarkoituskin.
Sen jälkeen olimme koko porukka kypsiä kylpyyn (jee! Amme kylppärissä!) sekä unten maille. Tosin nappulan nukahtamisen jälkeen istuimme isänsä kanssa parvekkeella ja varasimme seuraavan yön hotellin saman järven rannalta, mutta länsipuolelta, nautimme proseccoa ja katselimme hiljaista iltaa lomakylässä.
Ps. tämäkään maanantai ei tuntunut maanantailta. =)
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Riminin riemut
Rimini on hellinyt meitä auringon kanssa jo kolmatta päivää. Tultiin perjantaina tänne Astoria Suite Hotellille ja melkein heti huoneen nähtyämme olimme varmoja siitä, ettei tämä jää vain yhden yön jutuksi. On erillinen makuuhuone ja sekä olo- että makuuhuoneesta pääsee parvekkeelle. Huoneessa on mikroaaltouuni (bebelle ruokaa) ja vedenkeitin (äidille kahvia!), eli kaikki fasiliteetit on kuosissa. Lisäksi sijainti on napakymppi, rantaan on parisataa metriä, kotikadulla on kylki kyljessä ravintoloita ja vanhaan kaupunkiin kävelee vartissa. Varattiin sitten samana iltana huone tästä vielä kahdeksi jatkoyöksi, hotels.comin kautta varatessa pysäköinnistä tulee maksaa 10 euroa vuorokaudessa, hotellin kautta varatessa pysäköinti kuuluu hintaan ja hinta on hieman edullisempi kuin webbisivuilla.
Perjantaina saavuimme tänne iltapäivän puolella, joten mitään suurta emme ehtineet sille päivälle tekemään. Käytiin pienellä tutustumiskävelyllä ja huomaamassa, ettei nappulan pulukauhu ole jäänyt minnekään, vaan laajentunut koskemaan myös puita, terävälehtisiä kasveja ja osaa kukista. Kyllä, meidän elämä ei aina ole kovin helppoa paikassa, jossa lähes kaikki luonnonvaraiset kasvit ovat juuri noita edellämainittuja. Mutta tuleehan kävelykadulla tilaa, kun rattaissa puhaltelee palkeitaan tyhjäksi yksi aika isoääninen tytteli..
Lauantaina napattiin uusi maapiste: San Marino on nyt valloitettu. Paikka oli hieno, kiva ja hemmetin kuuma vaikka vanha kaupunki sijaitseekin korkealla. Paz osti paikallisen kolikkokokoelman 25 eurolla vain huomatakseen, että alempana olevilla kauppakaduilla saman paketin hinta oli 14 euroa.. Kuumuus nielaisi kaikki ostohalut ja hiivimme takaisin autolle kymmenen minuuttia ennen parkkiajan loppua. Illalla kävelimme vielä Riminin vanhaan kaupunkiin, mutta senkin anti jäi laimeaksi, siispä hotellin vieressä olevaan ravintolaan illalliselle ja sen jälkeen aa-tuuti-lullaamaan.
Tänään oli tarkoitus käydä aamusella nopeasti tutustumassa johonkin mielenkiintoiseen kohteeseen ja sen jälkeen palata hotellille viettämään siestaa.
Se läheinen kohde oli reilun 40 kilometrin päässä oleva Ravenna Safari. Se olisi voinut olla nopeasti autolla saavutettavissa ellei vänkäri olisi alkanut inttämään gps:n kanssa ja tuhlannut pikkumatkaan lähes kahta tuntia.
Me ei olla vielä tähään ikään mennessä käyty koskaan sellaisessa eläintarhassa, jossa saa ajaa omalla autolla ja katsella eläimiä "puolivilleinä". Nyt on sekin koettu. =) Keharilapsi perheineen pääsi sisälle 40 eurolla kun normaalihinta olisi ollut aikuiselta 25,- nuppi ja 4 vuotta täyttäneeltä nilviäiseltä 21,-. Eli kyllä kannatti näyttää invamerkkiä kassalla.
Koska huutoäänestin sen, ettei tieliikennelait päde eläintarhassa niin nappasin napukan syliini vänkärin penkille ja sitten alettiin ihmettelemään emuja (jotka on jo niin isoja lintuja ettei niitä voi pelätäkään), kirahveja, seeproja ja elefantteja. Tietysti oli siellä leijonia ja tiikereitäkin, mutta onneksi ilma oli niin lämmin, että verenhimoisen supersaalistajat lekottelivat rauhallisina varjopaikoissa.
Autokierroksen jälkeen kävimme jäätelöillä tarhan kahvilassa ja pikkukävelyn kotieläinpuistossa, mutta koska tyttö alkoi väsymään ja lintuja oli liikaa, suunnistimme takaisin autolle. Ennen ensimmäistä risteystä nappula oli jo umpiunessa ja me nautimme hiljaisesta ajomatkasta takaisin hotellille.
Illan ohjelma oli tuttua huttua, syömään, suihkuun ja nukkumaan. Huomenna karavaani siirtyy Gardajärven rannalle naatiskelemaan viimeisistä lomapäivistä. Sille alueelle tosin ei ole luvattu auringonpaistetta, joten voipi olla, että heilahdamme vielä jonnekin. Ja torstainahan meidän vasta pitää olla Milanon kentällä, eli aikaa on edelleenkin ruhtinaallisesti.
Perjantaina saavuimme tänne iltapäivän puolella, joten mitään suurta emme ehtineet sille päivälle tekemään. Käytiin pienellä tutustumiskävelyllä ja huomaamassa, ettei nappulan pulukauhu ole jäänyt minnekään, vaan laajentunut koskemaan myös puita, terävälehtisiä kasveja ja osaa kukista. Kyllä, meidän elämä ei aina ole kovin helppoa paikassa, jossa lähes kaikki luonnonvaraiset kasvit ovat juuri noita edellämainittuja. Mutta tuleehan kävelykadulla tilaa, kun rattaissa puhaltelee palkeitaan tyhjäksi yksi aika isoääninen tytteli..
Lauantaina napattiin uusi maapiste: San Marino on nyt valloitettu. Paikka oli hieno, kiva ja hemmetin kuuma vaikka vanha kaupunki sijaitseekin korkealla. Paz osti paikallisen kolikkokokoelman 25 eurolla vain huomatakseen, että alempana olevilla kauppakaduilla saman paketin hinta oli 14 euroa.. Kuumuus nielaisi kaikki ostohalut ja hiivimme takaisin autolle kymmenen minuuttia ennen parkkiajan loppua. Illalla kävelimme vielä Riminin vanhaan kaupunkiin, mutta senkin anti jäi laimeaksi, siispä hotellin vieressä olevaan ravintolaan illalliselle ja sen jälkeen aa-tuuti-lullaamaan.
Tänään oli tarkoitus käydä aamusella nopeasti tutustumassa johonkin mielenkiintoiseen kohteeseen ja sen jälkeen palata hotellille viettämään siestaa.
Se läheinen kohde oli reilun 40 kilometrin päässä oleva Ravenna Safari. Se olisi voinut olla nopeasti autolla saavutettavissa ellei vänkäri olisi alkanut inttämään gps:n kanssa ja tuhlannut pikkumatkaan lähes kahta tuntia.
Me ei olla vielä tähään ikään mennessä käyty koskaan sellaisessa eläintarhassa, jossa saa ajaa omalla autolla ja katsella eläimiä "puolivilleinä". Nyt on sekin koettu. =) Keharilapsi perheineen pääsi sisälle 40 eurolla kun normaalihinta olisi ollut aikuiselta 25,- nuppi ja 4 vuotta täyttäneeltä nilviäiseltä 21,-. Eli kyllä kannatti näyttää invamerkkiä kassalla.
Koska huutoäänestin sen, ettei tieliikennelait päde eläintarhassa niin nappasin napukan syliini vänkärin penkille ja sitten alettiin ihmettelemään emuja (jotka on jo niin isoja lintuja ettei niitä voi pelätäkään), kirahveja, seeproja ja elefantteja. Tietysti oli siellä leijonia ja tiikereitäkin, mutta onneksi ilma oli niin lämmin, että verenhimoisen supersaalistajat lekottelivat rauhallisina varjopaikoissa.
Autokierroksen jälkeen kävimme jäätelöillä tarhan kahvilassa ja pikkukävelyn kotieläinpuistossa, mutta koska tyttö alkoi väsymään ja lintuja oli liikaa, suunnistimme takaisin autolle. Ennen ensimmäistä risteystä nappula oli jo umpiunessa ja me nautimme hiljaisesta ajomatkasta takaisin hotellille.
Illan ohjelma oli tuttua huttua, syömään, suihkuun ja nukkumaan. Huomenna karavaani siirtyy Gardajärven rannalle naatiskelemaan viimeisistä lomapäivistä. Sille alueelle tosin ei ole luvattu auringonpaistetta, joten voipi olla, että heilahdamme vielä jonnekin. Ja torstainahan meidän vasta pitää olla Milanon kentällä, eli aikaa on edelleenkin ruhtinaallisesti.
 |
| Olisikohan aika tarkistuttaa lääkitys? |
perjantai 12. kesäkuuta 2015
Tietä rullalle
Fattoria Pianetti lupaa: maaseudun rauhaa, kauniita maisemia ja hiljaisuutta joka puolella. Jep jep, sitähän se yö oli. Hiljaisuuden hintana oli myös se, ettei mistään löytynyt avoinna olevaa ruokapaikkaa ja että olimme oikeasti ainoat ihmiset koko hotellissa. Jätin avaimen respan tiskille kun lähdettiin neljän aikaan etsimään ruokapaikkaa ja siinä samassa paikassa se oli kun tultiin vähän ennen kahdeksaa takaisin.
Huonetiedoissa varauksessa luki: erillinen ruokailualue, poreamme, kalustettu yksityinen parveke. Ei ollut mitään noista. Ei myöskään ilmastointia, eli kämpässä oli rapsakat kolmekymmentä astetta. Suihkusta ei tullut illalla lämmintä vettä, tuuletusparvekkeella pesi kissa ja neljä pentua, olihan ne suloisia nappisilmäisiä turisijoita siihen saakka kun emo toi niille rotan.. Koko illan, aina tupakalle mennessä, jostain jalkojen juuresta kuului vaimeaa murinaa ja massutusta. Aamulla rotasta oli jäljellä pää ja häntä - se on sitä maaseudun rauhaa..
Onneksi illalla löydettiin Coop-kauppa, josta ostettiin hätäsyömiseksi (ennen kuin ravintolat aukeaa *muahhhahhhaa*) pari kolmioleipää ja kirsikoita. Ilman niitä olisin todennäköisesti harrastanut kannibalismia illan aikana. Nyt täällä on todellakin low season, ainakin tuossa kohteessa. Paz väitti nähneensä jonkun toisen pariskunnan huoneistojen parvekkeella ja aamulla runsas *muahhhahhhaaa* aamupala oli katettu meidän kolmen hengen pöydän lisäksi kahdelle hengelle. Kahvia sain ainoastaan minä, yhden kylmenneen kupin espressoa ja senkin ihan erikseen kysymällä - respan neitosella meni ilmeisesti pasmat sekaisin kun samassa lauseessa kerroin etsiväni aamukahvia ja ilmoitin, että me muuten lähdetään vittuun täältä niin lujaa kuin mahdollista.
Olin jo seitsemän aikaan aamulla käynyt hiippailemassa respan tiskin takana ja nappaamassa meidän passit huoneen lokerikosta. Tunnin ajomatkan jälkeen muistin tarkistaa, että ne todellakin oli meidän passit laukussa =) Juu, kalliiksi tuli yö, mutta illalla pimeässä ja kuumassa huoneessa istuessa Rimini alkoi houkuttelemaan aivan älyttömän paljon. Otettiin melkein ensimmäinen vastaan tullut hotelli ja yö kului vain aamua ja vapautta odotellessa.
Ehkä tämä maaseutumatkailu on nyt meidän osalta nähty. Ja tästä lähtien luen entistä kriittisemmällä silmällä asiakkaiden antamat arvostelut hotellille ennen kuin alan varailemaan yhtään yötä ikinä mistään. Paitsi ensi yö, mutta sen pitäis olla ihan oikea hotelli. Ja mikä tahansa on parempi kuin edellinen majapaikka. Siellä ei vielä varmasti ole pöly laskeutunut tiellä, sen verran lujaa lähdettiin. Eka taukokin uskallettiin pitää vasta tunnin ajamisen jälkeen.=)
Huonetiedoissa varauksessa luki: erillinen ruokailualue, poreamme, kalustettu yksityinen parveke. Ei ollut mitään noista. Ei myöskään ilmastointia, eli kämpässä oli rapsakat kolmekymmentä astetta. Suihkusta ei tullut illalla lämmintä vettä, tuuletusparvekkeella pesi kissa ja neljä pentua, olihan ne suloisia nappisilmäisiä turisijoita siihen saakka kun emo toi niille rotan.. Koko illan, aina tupakalle mennessä, jostain jalkojen juuresta kuului vaimeaa murinaa ja massutusta. Aamulla rotasta oli jäljellä pää ja häntä - se on sitä maaseudun rauhaa..
Onneksi illalla löydettiin Coop-kauppa, josta ostettiin hätäsyömiseksi (ennen kuin ravintolat aukeaa *muahhhahhhaa*) pari kolmioleipää ja kirsikoita. Ilman niitä olisin todennäköisesti harrastanut kannibalismia illan aikana. Nyt täällä on todellakin low season, ainakin tuossa kohteessa. Paz väitti nähneensä jonkun toisen pariskunnan huoneistojen parvekkeella ja aamulla runsas *muahhhahhhaaa* aamupala oli katettu meidän kolmen hengen pöydän lisäksi kahdelle hengelle. Kahvia sain ainoastaan minä, yhden kylmenneen kupin espressoa ja senkin ihan erikseen kysymällä - respan neitosella meni ilmeisesti pasmat sekaisin kun samassa lauseessa kerroin etsiväni aamukahvia ja ilmoitin, että me muuten lähdetään vittuun täältä niin lujaa kuin mahdollista.
Olin jo seitsemän aikaan aamulla käynyt hiippailemassa respan tiskin takana ja nappaamassa meidän passit huoneen lokerikosta. Tunnin ajomatkan jälkeen muistin tarkistaa, että ne todellakin oli meidän passit laukussa =) Juu, kalliiksi tuli yö, mutta illalla pimeässä ja kuumassa huoneessa istuessa Rimini alkoi houkuttelemaan aivan älyttömän paljon. Otettiin melkein ensimmäinen vastaan tullut hotelli ja yö kului vain aamua ja vapautta odotellessa.
Ehkä tämä maaseutumatkailu on nyt meidän osalta nähty. Ja tästä lähtien luen entistä kriittisemmällä silmällä asiakkaiden antamat arvostelut hotellille ennen kuin alan varailemaan yhtään yötä ikinä mistään. Paitsi ensi yö, mutta sen pitäis olla ihan oikea hotelli. Ja mikä tahansa on parempi kuin edellinen majapaikka. Siellä ei vielä varmasti ole pöly laskeutunut tiellä, sen verran lujaa lähdettiin. Eka taukokin uskallettiin pitää vasta tunnin ajamisen jälkeen.=)
torstai 11. kesäkuuta 2015
Myytinmurtajat
Kaikki tiet eivät vie Roomaan, itse asiassa Firenzen jälkeen löysimme toistakymmentä maksullista moottoritietä, joiden päämäärä oli jotain ihan muuta kuin Rooma (ainakin navigaattori niin väitti ja mitä me ollaan sitä konetta vastaan inttämään). Kun olimme kolmatta kertaa samalla tietullipisteellä, aloimme seuraamaan opaskekylttejä navigaattorin sijasta.
Savingonen kylä jätettiin taakse jo muutama päivä sitten. Lähdimme tämän reissun nostalgiaosuudelle Pisaan ja Firenzeen. Kymmenen vuotta sitten yksi nuoripari kihlautui Pisan tornin huipulla ja halusimme näyttää tyttöselle, mistä se kaikki alkoi. Myöskin tämä reissuinnostus lähti samaiselta matkalta, aiemmin olimme käyneet Egyptissä ja jos se olisi ollut ainoa matkamme, siihen olisi hyvinkin jäädä reissaaminen hyvin pitkäksi aikaa.. Mutta minä voitin jostain netin huuhteluainekilpailusta pitkän viikonlopun tuoksujen Toscanaan (itse asiassa, oltiin edellisenä päivänä maksettu Egyptin reissu kun ne soittivat Softlanilta tjsp. että nyt olis reissu tulossa). Yksi onnellinen paskiainen olin silloinkin =)
Pisan torni oli edelleen kallellaan. Jätimme auton vartioidulle parkkipaikalle, jossa tosin vilisi väkivaltaisen näköisiä tummaihoisia veikkosia kauppaamassa feikkiaurinkolaseja ja saman sarjan käsilaukkuja. Torni oli kuitenkin vain muutaman korttelin päässä ja sen juurelle päästyämme alkoi sopivasti satamaan, eli koko sakki takaisin parkkikselle ja keula kohti Firenzeä. Vajaan tunnin parkin hinnaksi jäi kahden ja neljän euron väliin, eikä autoon oltu murtauduttu sinä aikana.
Firenze oli hieman haasteellinen autoilukaupunki. Hotelli löytyi kohtalaisen kivuitta. Hotelli oli lähellä Santa Maria Novellan kirkkoa ja rautatieasemaa. Respa neuvoi meidät lähimpään parkkihalliin parin korttelin päähän, harmi vaan että siihen halliin vievät tiet olivat kaikki yksisuuntaisia juuri siihen väärään suuntaan.. Eli reisille meni, ja vain hetken aikaa lämmitti. Kaahasimme pitkin poikin vanhan kaupungin katuja, saatoimme osua sellaisillekin teille, joissa ei edes mahtunut ajamaan meidän sitikalla. Välistä haimme vauhtia osuvasti via panicalelta ja taas kohti seuraavaa p-merkkiä. Noin tunnin taistelun jälkeen löysimme parkkihallin ja saimme jättää kaaran parin päivän lomalle kiusaajistaan.
Nopeasti hotellille lapsen ruokkimisen ja vessattamisen ajaksi ja sitten oy toivioretket ab lähti passagiolle. Firenze oli juuri siinä kunnossa mihin me se kymmenen vuotta sitten jätettiin, kotoisa, kaunis, helposti kävelemällä tutkittava ja muistinko mainita että kaunis. Kiersimme Duomon kautta Ponte Vecchiolle, söimme jäätelöä ja katselimme ihmisiä. Nautimme pastaa, nuorin meistä niin täysillä että ravintolan tarjoilijat kävivät vuorotellen nauramassa hänelle. Imimme itseemme aurinkoenergiaa ja meille tärkeän kaupungin ilmapiiriä taas pitkäksi aikaa. Mihinkään museoihin tai kirkkoihin emme lähteneet jonottamaan, vaan ihan vaan kiertelimme ja ihastelimme kaupunkia.
Hotelli Caravaggio Via Nazzionalen varrella oli ihan ok. Huone oli kohtalaisen iso, näköala oli sisäpihan kuiluun (eli sitä ei ollut), aamiainen oli ihan ok ja respassa kaikki puhuivat englantia. Hissi tosin oli hidas, mutta pisteet siitä, että yleensäkin rakennuksessa oli hissi ja tyynyjen virkaa toimitti betoniporsaat. Nämä eteläisen Euroopan ihmiset on jostain syystä mieltyneet todella koviin sänkyihin ja tyynyihin. Huoneessa oli ilmastointi ja se tuntui toimivankin ihan kohtuullisesti.
Toisena iltana Firenzessä ukkonen yllätti meidät ja sen takia jäimme lähemmäs hotellia illalliselle. Ihan kiva, koska poistuessamme ravintolasta neito päätti, että juuri nyt on täydellinen aika alkaa pelkäämään puluja. Eikä kyseessä suinkaan ollut mikään "hus, hus,mene pois paha lintu" -oireyhtymä, vaan täydellinen kauhukohtaus aina kun hän näki jossain sulissa liikkuvan otuksen. Ja niitä puluja tuossakin kaupungissa on ihan riittävästi..Se, että nappula on kehitysvammainen, aiheuttaa usein tuijottelua. Lisäksi beibin viimeisimmästä sydänleikkauksesta jäi iso punainen arpi, joka erottuu monen kesäpaidan kauluksesta ja ihmiset katsoo sitä aika usein. Nyt noiden piirteiden lisäksi hänen naamansa oli punaisena mansikoikden syömisen seurauksena ja hän huusi ja kirkui rattaissaan. Luulenpa, ettei meitä hetkeen unohdeta tuossa kaupungissa..
Kaikki loppuu aikanaan, niin myös meidän aika Firenzessä. Perjantaiaamun ratoksi kävimme vielä ihastelemassa tulevaa kotikyläämme, Fiesolea (muutamme sinne heti kun saan taiteilija-apurahan tai lottovoiton ja jos Kansasissa on sillä hetkellä pyörremyrskykausi pahimmillaan).
Varattiin eilen illalla kahdeksi yöksi maatilamajoitus jostain Rooman pohjoispuolelta (osoitteesta jota gps ei löydä, eli suuntimana on luotettavasti "nimetön tie"). Tunnin-puolentoista taistelun jälkeen pääsimme poiskin Firenzen alueelta ja oletettavasti kohti etelää - tosin navigaattori on käyttänyt taiteellista vapautta reitin valinnassa ja me ollaan ihan vähän pienillä teillä, mutta jos näitäkin pitkin matka taittuu, niin tavoite on saavutettu.
Päivän tavoitteena majapaikan löytymisen ohella oli löytää myös iso ruokakauppa. Nappulan einesvarasto alkaa uhkaavasti ehtymään eikä pelkällä pastalla elä tuommoiset pienet tyttösetkään. Ihan kivuttomasti ei jälkimmäinenkään osunut. Matkan varrelle osunut Grossetton kaupunki kyllä mainosti Conadin supermarkettia, mutta ei sitä pirulaista vaan mistään löytynyt, kaahailimme jälleen kerran lähiöitä läpi ja päät pyörivät kuin pöllönpoikasilla. Reilun tunnin sekoilun jälkeen Paz näki vilauksen kaupan logosta yhden pellon toiselta puolelta. Emme kuitenkaan lähteneet kokeilemaan citroenin maasto-omituisuuksia, vaan jatkoimme hakuammuntaa vähän tarkemmilla koordinaateilla loppujen lopuksi onnistuen. Perkele. Ja näiden lastenruokahyllyt on arsesta - ja syvältä.. Mutta potentiaaliselle tulevalle karppaajalle on nyt purkkikaupalla naudanlihaa, lammasta ja kanaa - vihannekset tulee sitten seuraavassa purkissa.
Löysimme myös majapaikkamme, mutta siitä lisää seuraavassa tekstissä. Tavoite on nyt päästä mahdollisimman nopeasti täältä pois =)
Savingonen kylä jätettiin taakse jo muutama päivä sitten. Lähdimme tämän reissun nostalgiaosuudelle Pisaan ja Firenzeen. Kymmenen vuotta sitten yksi nuoripari kihlautui Pisan tornin huipulla ja halusimme näyttää tyttöselle, mistä se kaikki alkoi. Myöskin tämä reissuinnostus lähti samaiselta matkalta, aiemmin olimme käyneet Egyptissä ja jos se olisi ollut ainoa matkamme, siihen olisi hyvinkin jäädä reissaaminen hyvin pitkäksi aikaa.. Mutta minä voitin jostain netin huuhteluainekilpailusta pitkän viikonlopun tuoksujen Toscanaan (itse asiassa, oltiin edellisenä päivänä maksettu Egyptin reissu kun ne soittivat Softlanilta tjsp. että nyt olis reissu tulossa). Yksi onnellinen paskiainen olin silloinkin =)
Pisan torni oli edelleen kallellaan. Jätimme auton vartioidulle parkkipaikalle, jossa tosin vilisi väkivaltaisen näköisiä tummaihoisia veikkosia kauppaamassa feikkiaurinkolaseja ja saman sarjan käsilaukkuja. Torni oli kuitenkin vain muutaman korttelin päässä ja sen juurelle päästyämme alkoi sopivasti satamaan, eli koko sakki takaisin parkkikselle ja keula kohti Firenzeä. Vajaan tunnin parkin hinnaksi jäi kahden ja neljän euron väliin, eikä autoon oltu murtauduttu sinä aikana.
Firenze oli hieman haasteellinen autoilukaupunki. Hotelli löytyi kohtalaisen kivuitta. Hotelli oli lähellä Santa Maria Novellan kirkkoa ja rautatieasemaa. Respa neuvoi meidät lähimpään parkkihalliin parin korttelin päähän, harmi vaan että siihen halliin vievät tiet olivat kaikki yksisuuntaisia juuri siihen väärään suuntaan.. Eli reisille meni, ja vain hetken aikaa lämmitti. Kaahasimme pitkin poikin vanhan kaupungin katuja, saatoimme osua sellaisillekin teille, joissa ei edes mahtunut ajamaan meidän sitikalla. Välistä haimme vauhtia osuvasti via panicalelta ja taas kohti seuraavaa p-merkkiä. Noin tunnin taistelun jälkeen löysimme parkkihallin ja saimme jättää kaaran parin päivän lomalle kiusaajistaan.
Nopeasti hotellille lapsen ruokkimisen ja vessattamisen ajaksi ja sitten oy toivioretket ab lähti passagiolle. Firenze oli juuri siinä kunnossa mihin me se kymmenen vuotta sitten jätettiin, kotoisa, kaunis, helposti kävelemällä tutkittava ja muistinko mainita että kaunis. Kiersimme Duomon kautta Ponte Vecchiolle, söimme jäätelöä ja katselimme ihmisiä. Nautimme pastaa, nuorin meistä niin täysillä että ravintolan tarjoilijat kävivät vuorotellen nauramassa hänelle. Imimme itseemme aurinkoenergiaa ja meille tärkeän kaupungin ilmapiiriä taas pitkäksi aikaa. Mihinkään museoihin tai kirkkoihin emme lähteneet jonottamaan, vaan ihan vaan kiertelimme ja ihastelimme kaupunkia.
Hotelli Caravaggio Via Nazzionalen varrella oli ihan ok. Huone oli kohtalaisen iso, näköala oli sisäpihan kuiluun (eli sitä ei ollut), aamiainen oli ihan ok ja respassa kaikki puhuivat englantia. Hissi tosin oli hidas, mutta pisteet siitä, että yleensäkin rakennuksessa oli hissi ja tyynyjen virkaa toimitti betoniporsaat. Nämä eteläisen Euroopan ihmiset on jostain syystä mieltyneet todella koviin sänkyihin ja tyynyihin. Huoneessa oli ilmastointi ja se tuntui toimivankin ihan kohtuullisesti.
Toisena iltana Firenzessä ukkonen yllätti meidät ja sen takia jäimme lähemmäs hotellia illalliselle. Ihan kiva, koska poistuessamme ravintolasta neito päätti, että juuri nyt on täydellinen aika alkaa pelkäämään puluja. Eikä kyseessä suinkaan ollut mikään "hus, hus,mene pois paha lintu" -oireyhtymä, vaan täydellinen kauhukohtaus aina kun hän näki jossain sulissa liikkuvan otuksen. Ja niitä puluja tuossakin kaupungissa on ihan riittävästi..Se, että nappula on kehitysvammainen, aiheuttaa usein tuijottelua. Lisäksi beibin viimeisimmästä sydänleikkauksesta jäi iso punainen arpi, joka erottuu monen kesäpaidan kauluksesta ja ihmiset katsoo sitä aika usein. Nyt noiden piirteiden lisäksi hänen naamansa oli punaisena mansikoikden syömisen seurauksena ja hän huusi ja kirkui rattaissaan. Luulenpa, ettei meitä hetkeen unohdeta tuossa kaupungissa..
Kaikki loppuu aikanaan, niin myös meidän aika Firenzessä. Perjantaiaamun ratoksi kävimme vielä ihastelemassa tulevaa kotikyläämme, Fiesolea (muutamme sinne heti kun saan taiteilija-apurahan tai lottovoiton ja jos Kansasissa on sillä hetkellä pyörremyrskykausi pahimmillaan).
Varattiin eilen illalla kahdeksi yöksi maatilamajoitus jostain Rooman pohjoispuolelta (osoitteesta jota gps ei löydä, eli suuntimana on luotettavasti "nimetön tie"). Tunnin-puolentoista taistelun jälkeen pääsimme poiskin Firenzen alueelta ja oletettavasti kohti etelää - tosin navigaattori on käyttänyt taiteellista vapautta reitin valinnassa ja me ollaan ihan vähän pienillä teillä, mutta jos näitäkin pitkin matka taittuu, niin tavoite on saavutettu.
Päivän tavoitteena majapaikan löytymisen ohella oli löytää myös iso ruokakauppa. Nappulan einesvarasto alkaa uhkaavasti ehtymään eikä pelkällä pastalla elä tuommoiset pienet tyttösetkään. Ihan kivuttomasti ei jälkimmäinenkään osunut. Matkan varrelle osunut Grossetton kaupunki kyllä mainosti Conadin supermarkettia, mutta ei sitä pirulaista vaan mistään löytynyt, kaahailimme jälleen kerran lähiöitä läpi ja päät pyörivät kuin pöllönpoikasilla. Reilun tunnin sekoilun jälkeen Paz näki vilauksen kaupan logosta yhden pellon toiselta puolelta. Emme kuitenkaan lähteneet kokeilemaan citroenin maasto-omituisuuksia, vaan jatkoimme hakuammuntaa vähän tarkemmilla koordinaateilla loppujen lopuksi onnistuen. Perkele. Ja näiden lastenruokahyllyt on arsesta - ja syvältä.. Mutta potentiaaliselle tulevalle karppaajalle on nyt purkkikaupalla naudanlihaa, lammasta ja kanaa - vihannekset tulee sitten seuraavassa purkissa.
Löysimme myös majapaikkamme, mutta siitä lisää seuraavassa tekstissä. Tavoite on nyt päästä mahdollisimman nopeasti täältä pois =)
tiistai 9. kesäkuuta 2015
kielikylpemistä
Loano jäi aamutuimaan taakse kun iloluontoiset matkalaiset lähtivät kohti länttä. Tarkoitus oli löytää Savingonen kylän hotelli. Tosin navigaattori ei tunnistanut osoitetta, mutta kelpo suunnistaja ratin takana huijasi navigaattoria ja löysi kuin löysikin oikean osoitteen. Moottoritiellä oli paljon enemmän liikennettä kuin aiemmilla ajeluilla, mutta siihen oli lie syynä se, että olimme liikenteessä maanantaiaamuna. Pitkään aikaan sellainen maanantai, joka ei tuntunut maanantailta =)
Hotelliksi olimme arponeet Albergo Birran Bussellan kylässä (vaikka kaikissa osoitetiedoissa kylän nimi olisi Savingon). Tuohon paikkaan päädyimme siksi, että se oli saanut hyvät asiakasarviot tripadvisorin ja hotels.comin raadeilta. Mikään arviointi ei kuitenkaan tehnyt oikeutta hotellille. Olimme paikalla jo paljon, paljon ennen sisäänkirjautumisaikaa, koppasin nappulan kainaloon ja lähdin soittelemaan ovikelloa, josko työntekijä päästäisi meidät sisään ja ottaisi matkatavarat säilytykseen.
Oven tuli avaamaan nuori mies, jolla oli erikoisimman väriset silmät joita olen koskaan nähnyt. Silmät olivat jotain keltaisen ja ruskean väliltä ja aivan hillittömän mielenkiintoiset. Heppu oli siivoamassa vierashuoneita ja oli niin ihana, että päästi meidät jo omaan huoneeseemme vessailemaan ja ruokkimaan nappula.
Tuota hotellia lähempänä taivasta tuskin tämä ämmänromu koskaan pääsee käymään. Oli korkeaa kattoa, rustiikkista sisustaa ja aivan jumalaisen kaunista joka puolella. Ihanat ikkunaluukut, mahtavan kokoinen kylpyhuone ammeen kera ja romantiikkaa tihkuvat marmoriportaat. Ilmastointia ei tietenkään ollut yli satavuotiaassa rakennuksessa, mutta pöydällä oli tuuletin ja illaksi oli onneksi luvattu sadetta joka toivottavasti viilentäisi ilmaa.
Pikaisen kuosituksen jälkeen lähdimme käymään kolmenkymmenen kilometrin päässä outletissa, ihan vaan katselemassa koska millekään vaatteelle ei vielä ole tullut tarvetta.. Muutama tunti myöhemmin vedimme ostoskasseja notkuvat matkarattaat autolle reippaasti säästäneinä ja vatsat whopperia pullollaan.
Kotimatkalla pikkunilkki nukahti takapenkille ja me vaan ajeltiin pikkuteitä ja ihasteltiin kauniita, vanhoja ja aitoitalialaisia pikkukyliä tien varrella. Pysähdyttiin jonkin kylän tabacceriaan ja kävin ostamassa sieltä neljä askia chessua (17,20), katseltiin kun ikivanha dieselveturi puuskutti ruosteisia raiteita ja nautittiin välillä tulleista sadekuuroista.
Liikenne noilla pikkuteillä on yhtä kaoottista kuin motareillakin, eli nopeusrajoitukset on suuntaa antavia,eikä keskiviivaakaan kunnioita oikeastaan laisinkaan. Keltaiset sulkuviivat on yhtä tyhjän kanssa, niiden aikana ohitetaan juuri samalla tavalla kuin sallituillakin alueilla ja liikenteen seassa sukkuloivat skootterit ja moottoripyörät aiheuttavat harmaita hiuksia ja silmien harittamista.
Parin tunnin ajelun jälkeen palasimme hotellille, hassusilmäisen veikkosen tilalle oli tullut vanhempi herrasmies joka ei puhunut englantia - ei sitten sanaakaan. Ja minä en puhu italiaa. Yritin kysellä samassa pihapiirissä olevan ravintolan aukeamisaikaa ja sen verran ymmärsin, ettei nämä ruojat pidä ravintolaa maanantaisin auki.. Se oli pettymys, koska paikkaa oli kehuttu. Jostain paikalle vielä hiippaili englantia murtaen puhuva mies, joka suositteli kylällä olevaa pientä ravintolaa (ei ruokalistaa englanniksi, omistaja tulee vain pöydän viereen kertomaan mitä tänään on laitettu ruoaksi ja sillä selvä.) Meidän oli tarkoitus mennä seikkailusyömään sinne, mutta retken nuorisojäsen alkoi väsymään niin aikaisin, että turvauduimme kärtykekseihin illallisen sijaan ja olimme koko sakki nukkumassa jo kymmeneltä.
Aamiainen oli yhtä italialainen kuin muukin hotelli, eli kakkua, pullaa ja jogurttia vahvan kahvin kanssa. Minä haluan uudestaan tuohon hotelliin, yksi yö ei riittänyt millään (kunhan muistan, että hätätilaa varten kassissa täytyy olla muutakin kuin nachoja ja suolakeksejä!).
Hotelliksi olimme arponeet Albergo Birran Bussellan kylässä (vaikka kaikissa osoitetiedoissa kylän nimi olisi Savingon). Tuohon paikkaan päädyimme siksi, että se oli saanut hyvät asiakasarviot tripadvisorin ja hotels.comin raadeilta. Mikään arviointi ei kuitenkaan tehnyt oikeutta hotellille. Olimme paikalla jo paljon, paljon ennen sisäänkirjautumisaikaa, koppasin nappulan kainaloon ja lähdin soittelemaan ovikelloa, josko työntekijä päästäisi meidät sisään ja ottaisi matkatavarat säilytykseen.
Oven tuli avaamaan nuori mies, jolla oli erikoisimman väriset silmät joita olen koskaan nähnyt. Silmät olivat jotain keltaisen ja ruskean väliltä ja aivan hillittömän mielenkiintoiset. Heppu oli siivoamassa vierashuoneita ja oli niin ihana, että päästi meidät jo omaan huoneeseemme vessailemaan ja ruokkimaan nappula.
Tuota hotellia lähempänä taivasta tuskin tämä ämmänromu koskaan pääsee käymään. Oli korkeaa kattoa, rustiikkista sisustaa ja aivan jumalaisen kaunista joka puolella. Ihanat ikkunaluukut, mahtavan kokoinen kylpyhuone ammeen kera ja romantiikkaa tihkuvat marmoriportaat. Ilmastointia ei tietenkään ollut yli satavuotiaassa rakennuksessa, mutta pöydällä oli tuuletin ja illaksi oli onneksi luvattu sadetta joka toivottavasti viilentäisi ilmaa.
Pikaisen kuosituksen jälkeen lähdimme käymään kolmenkymmenen kilometrin päässä outletissa, ihan vaan katselemassa koska millekään vaatteelle ei vielä ole tullut tarvetta.. Muutama tunti myöhemmin vedimme ostoskasseja notkuvat matkarattaat autolle reippaasti säästäneinä ja vatsat whopperia pullollaan.
Kotimatkalla pikkunilkki nukahti takapenkille ja me vaan ajeltiin pikkuteitä ja ihasteltiin kauniita, vanhoja ja aitoitalialaisia pikkukyliä tien varrella. Pysähdyttiin jonkin kylän tabacceriaan ja kävin ostamassa sieltä neljä askia chessua (17,20), katseltiin kun ikivanha dieselveturi puuskutti ruosteisia raiteita ja nautittiin välillä tulleista sadekuuroista.
Liikenne noilla pikkuteillä on yhtä kaoottista kuin motareillakin, eli nopeusrajoitukset on suuntaa antavia,eikä keskiviivaakaan kunnioita oikeastaan laisinkaan. Keltaiset sulkuviivat on yhtä tyhjän kanssa, niiden aikana ohitetaan juuri samalla tavalla kuin sallituillakin alueilla ja liikenteen seassa sukkuloivat skootterit ja moottoripyörät aiheuttavat harmaita hiuksia ja silmien harittamista.
Parin tunnin ajelun jälkeen palasimme hotellille, hassusilmäisen veikkosen tilalle oli tullut vanhempi herrasmies joka ei puhunut englantia - ei sitten sanaakaan. Ja minä en puhu italiaa. Yritin kysellä samassa pihapiirissä olevan ravintolan aukeamisaikaa ja sen verran ymmärsin, ettei nämä ruojat pidä ravintolaa maanantaisin auki.. Se oli pettymys, koska paikkaa oli kehuttu. Jostain paikalle vielä hiippaili englantia murtaen puhuva mies, joka suositteli kylällä olevaa pientä ravintolaa (ei ruokalistaa englanniksi, omistaja tulee vain pöydän viereen kertomaan mitä tänään on laitettu ruoaksi ja sillä selvä.) Meidän oli tarkoitus mennä seikkailusyömään sinne, mutta retken nuorisojäsen alkoi väsymään niin aikaisin, että turvauduimme kärtykekseihin illallisen sijaan ja olimme koko sakki nukkumassa jo kymmeneltä.
Aamiainen oli yhtä italialainen kuin muukin hotelli, eli kakkua, pullaa ja jogurttia vahvan kahvin kanssa. Minä haluan uudestaan tuohon hotelliin, yksi yö ei riittänyt millään (kunhan muistan, että hätätilaa varten kassissa täytyy olla muutakin kuin nachoja ja suolakeksejä!).
Tilaa:
Kommentit (Atom)